Kirjoitettu 2.9.2015
"Jännittääkö?"
"Joko jännittää?"
"On varmaan tosi jännää lähtee"
Ei jännitä yhtään.
Eikä Pekingiin palaaminen ole tuntunut kummoiseltakaan.
Pekingin kulttuuri, kieli ja maisemat ovat jo niin tuttuja, että tuntuu kuin olisi menossa kesämökille.
Siinä ajatuksiani noustessani koneesta taisi olla se, että nyt täytyy tämä pää kalibroida kiinan kielelle ja kiinakotiin kulkeutuminen sujui varsin jouhevasti, kuin vanhalta tekijältä. Fiilikset ovat ristiriitaiset, toisaalta olen äärettömän fiiliksissä että ollaan taas täällä, mutta toisaalta ympäristönä tämä on varsin tuttu, eikä herätä sellaisia "lomafiiliksiä". Tuntuu kuin olisin vasta lähtenyt. Kaikki on ennallaan, mitä nyt kaupunki on taas vähän kasvanut siinä muutamassa vuodessa.
Kakkoslinjan metroon vaihdettaessa hymyilytti. Samat Chinglish-kuulutukset ovat yhä käytössä kuin viisi vuotta sitten, kun ensimmäisen kerran astuin Kiinan maaperälle.
"Please holds a handrail."
Ole hyvä pitää kiinni kaiteesta.
En ehkä koskaan pääse yli siitä kuinka äärettömän hassu ja söpö tuo pienen naisen väärin ääntämä kuulutus on.
Ensimmäinen päivä meni vähän nurinkurisesti.
Pizzaa, ranskalaisia, länsimaisia tuontioluita ja amerikkalaista korttipeliä.
Meillä on täällä Pekingissä oma pieni kantajengi, joka koostuu muutamasta kiinalaisesta ja länsimaalaisesta. Yleensä hengaillaan ravintoloissa yömyöhään ja syödään.
Syöminen on yksi parhaimmista asioista joita Pekingissä voi tehdä.
Lisäksi nämä tyypit on maailman parhaimpia ja rennoimpia ihmisiä joita tunnetaan.
Kun nämä kaksi asiaa yhdistää, syntyy luonnollisesti ihan huippuilta.
Iltapäivä vaihtui aika huomaamattomasti yöksi kun oli aivan liian kivaa.
Yöllä kotiin lähdettäessä mieltä lämmitti ystävien sanat:
"Welcome home guys."
Tervetuloa kotiin kaverit.
Olen kotona.
En voisi olla onnellisempi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti